Kuvitellaanpas seuraavanlainen tilanne. Saat käteesi 500 euron setelin, ja sinun pitää päättää käytätkö sen ostamalla tavaran/tavaroita, vai käyttäisitkö rahan jonkinlaiseen elämykseen/kokemukseen/matkustamiseen. Rahaa ei saisi käyttää arjen pakollisiin ostoksiin tai laskujen maksuun eikä laittaa myöskään säästöön, vaan se pitäisi nimenomaan käyttää asioihin joista nautit. Mikä on päätöksesi?
Mä vastaisin ehdottomasti tavarat. Ei siksi, etteikö sydämeni sykkisi kun näen esimerkiksi yllä olevan kuvan helteisestä Sunny Beatchista, vaan siksi, että sydämeni tykyttää paljon kovemmin kauniille sisustuselementille, jota voin katsella kotini lipaston päällä paljon pidempään kuin viikon tai kaksi.
Yleinen ja vallitseva käsitys lienee, että elämä pitäisi elää kokemusten - ei materian kautta. Mutta onko esimerkiksi se, että on käynyt joka ikisessä Euroopan maassa ja kolunnut läpi Aasian temppelit, luolat ja museot, jotenkin arvokkaampia kokemuksia kuin ne, joita voit saada arjessa - ihan täällä suomen kamaralla?
Mulla on muutamia tuttuja, jotka kovasti kehuskelee kuinka on käynyt vaikka ja missä ja saanut Finnairin lentopisteillä matkustaa mielinmäärin. He tuntuvat olevan kovin ylpeitä, ja välillä koen, että hei eivät puhukaan matkustamisen ilosta, vaan siitä, että "mä olen siis nähnyt kaiken ja vähän enemmän". En missään nimessä kiellä, etteikö matkustaminen voisi avartaa omaa maailmankuvaa, mutta kuinka isosti tajunnan pitää räjähtää, jotta näkee elämässään ne asiat, jotka ovatkin ihan lähellä ja oikeasti tärkeitä?
En myöskään väitä, että tavaroita ostamalla tai kauniista esineistä nauttiminen olisi jotenkin parempi tai kunnollisempi vaihtoehto. Itse asiassa se tuntuu varsin vähäpätöiseltä asialta mikäli vertaa elämän tärkeisiin, oikeisiin asioihin ja arvoihin. Mutta ei se ole sen huonompi tapa nauttia niistä elämän vähän vähemmän tärkeistä asioista kuin matkustelukaan.
Syy miksi aloin ylipäätään kirjoitella tätä postausta, oli se, että koen toisinaan ihmisten ajattelevan, että en ole kokenut elämässäni juuri mitään, jos en ole nähnyt Australian kilometrejä pitkiä hiekkarantoja tai Islannin kuumia lähteitä. Tai se, etten ylipäätään ole erityisemmin kiinnostunut niistä.
Juttelin tovi sitten erään tuttavani kanssa juuri tästä aiheesta, ja hänen kantansa on se, että jos ei milloinkaan poistu suomesta, ei voi olla jollain tapaa kokonainen ihminen. Minusta se kuulosti hassulta. (Yhtä hassulta kuin se, että jos ei ole omia lapsia, ei voi ymmärtää mitä oikea elämä tai oikea rakkaus on, mutta se on jo ihan toinen tarina...) Miksi en voisi astella vaikka joka ikinen päivä näitä samoja katuja ja kujia, ja olla silti kokonainen ja eheä ihminen? Vaikka sitten sillä omalla tavallani, mutta onnellinen kuitenkin.
Matkustushistoriastani sen verran, että olen käynyt elämäni aikana tasan kerran ulkomailla, Turkin Alanyassa viikon lomalla. En väitä ettenkö olisi nauttinut lomastani täysin rinnoin, tai etteikö se olisi ollut ihan mielettömän upea reissu, mutta en koe sisimmässäni mitään suurta paloa nähdä joka ikistä maailman kolkkaa. Itse asiassa minua ei haittaisi lainkaan, vaikka en kävisi enää koskaan missään Lappia kauempana. Ja itse asiassa en oikein tiedä mitä sielläkään tekisin. En pidä talvesta sen enempää kuin laskettelustakaan, enkä ole erityisen kiinnostunut ruskavaelluksista tai pitkospuita pitkin köpöttämisestä. :D
Sen sijaan rakastan sitä tunnetta, kun löydän jonkin ihanan tavaran/asian ja saan ostaa sen ja viedä kotiini. Sijoittaa sen paraatipaikalle ja ihastella kuinka kauniin esineen olenkaan löytänyt. Rakastan sitä että kotini näyttää minulta. Haluan, että voin tulla kotini ovesta sisään ja tuntea, että minä asun täällä. Rakastan myös mm. meikkejä, kynsilakkoja, kimalletta, hologrammisuutta, tarroja, askartelutavaroita, joulukoristeita, led-valoja, peilipintaa, paljetteja, tauluja(ni), kauniita vaatekappaleita(ni), tai uusinta ostostani, vaalean harmaata kankaista pitsikoriani, johon sijoitin kaikki kauneimmat huulipunat, -kiillot ja huultenrajauskynäni. Pidän liian pienestä meikkipöydästäni ja seinällä olevista kynsilakkahyllyistäni. En luopuisi kauniista päiväpeitteestäni enkä hopealla hologrammikontaktimuovilla tuunatusta lipastostani.
Tärkeintä en kuitenkaan koskaan unohda, eikä sitä saa sen enempää lentämällä toiselle puolelle maailmaa, tai ostamalla glitteristä tyynynpäällistä. Sen saa vain ja ainoastaan antamalla sitä: Rakkaus. ♡ Vaikka tavarat onkin mun juttu, voisin luopua joka ikisestä tilpehööristä jos saisin ikuisesti pitää rakkaat ihmiset lähelläni.
Minulla ei ole satoja ystäviä tai suurensuurta sukua, mutta ne muutamat ihmiset joita elämässäni on, on kultaakin (tai New Yorkin ostokatuja :D) kalliimpia. En tiedä mitä tekisin ilman heitä. He ovat siipeni kun en jaksa lentää. He nostavat minut pystyyn kun jalkani unohtavat miten kävellä. He silittävät hiuksiani, kun olen niin väsynyt, etten löydä sanoja. Ne muutamat ihmiset jotka pitävät minut hengissä ja maailmansyrjässä kiinni. He ovat tärkeintä maailmassani, jossa loppujen lopuksi on yksi lysti tykkääkö enemmän mustikasta vai mansikasta. ♡
